Äiti-lapsikimppu ja vauvan ensimmäiset vaatteet

Näitä vauvan ensimmäisiä viikkoja eläessä haluaisi kaikki hetket säilöä pieneen purkkiin. Olisiko vähän mahtavaa, kun vuosienkin päästä purkin kantta raottamalla voisi aina halutessaan palata tuohon vauvan suloiseen tuhinaan ja ihanaan tuoksuun. Ajattelin tässä, että kyllä sitä voi äiti-ihminen olla tunteineen hassu, kun nythän sitä vauva-aikaa meillä juuri eletään, ja tässä sitä yksi jo suree, että pian se loppuu. Tavallaan lapset opettavat hetkessä elämistä, ja toisaalta taas muistuttavat tuolla valtavalla kasvamisen ja oppimisen vimmalaan ajan kulumisesta. Tuunnistatteko muut vanhemmat tämän kaksijakoisen tunteen?

Törmäsin Ami Lindholmin ihan loistavaan Vauvakirja-sarjakuvaan vasta ihan äskettäin, vaikka itse asiassa hän on piirtänyt sitä jo vuodesta 2012. Ami Lindholm kiteyttää yhteen Vauvakirjan kuvaan varsin osuvasti juuri tämän hassun paradoksaalisen tunteen (klik). Jos tuo sarjakuva ei vielä ole teille tuttu, niin suosittelen, sillä niin osuvia ja tunnistettavia kuvien nämä vauva-ja perhearjen tilanteet ovat. Ainakin itselleni määrään jo nyt ennaltaehkäisevästi pari strippiä per päivä, niin että niinä ei niin pumpulisinakin hetkinä riittäisi perspektiiviä ja naurua.

Nyt kuitenkin liihotellaan vielä autuaasti pumpulissa, ja kiitävien päivien äärellä lohduttaudun sillä, että ainakin vauvakukat voi valokuvata, ja ensimmäiset vaatteet laittaa talteen. Kukkahulluna tykkään tietysti aina kukista, mutta jotkut kukat elämässä ovat niitä aivan erityisiä. Hääkimppu lukeutuu tietysti näihin elämän tärkeisiin kukkiin, mutta vauvakukat ovat itselleni myös aivan erityisiä. Kun esikoinen syntyi sain omalta äidiltäni kimpun, johon oli liitetty pieni kimppu silkkinauhalla. Äitini oli tuollaisesta äiti-lapsikimpusta odotusaikana maininnut, ja minusta ajatus oli aivan ihana ja toivoin, että saisimme vauvan kanssa sellaisen, kun hän syntyy. Olen nyt huomannut, että minulle on tärkeää, että tietyt asiat toistuvat samalla tavalla nyt pikkuveljen kanssa kuin isoveljen. Kaikkiin perinteisiin ei kannata ripustautua, eikä kaiken vain periaatteesta pidä olla samanlaista, mutta minusta on ihana luoda joitakin omia perinteitä. Äiti-lapsikimppu on yksi niistä asioista, ja siksi toivoin myös nyt toisen lapsen saadessani samanlaisen. Äitini pyysi minulta toiveita kimpun kukiksi, ja vaikka yleensähän vannon valkoisten kukkien nimeen, niin näihin toivoin ensisijaisesti sinistä hortensiaa. Kun sain nämä kukat, ihan herkistyin, niin ihanat ne minusta olivat.

Vauvan sairaalastatulovaatteet on myös yksi niistä asioista, jotka koin tärkeäksi, ja halusin että molemmilla pojilla on ihan omat. Isoveljen ihan ensimmäiset vaatteet olen kehystänyt hänen syntymäpäivänsä Hesarin ja muutaman pienen vauvamuiston kanssa tauluksi. Niin aion tehdä myös näille pikkuveljen vaatteille, sitten kun ne eivät enää hänelle mahdu. Pikkuveljen ensimmäisiksi vaatteiksi valitsin Livlyn suloiset valkoiset hopeapilkkuiset vaatteet, pipoineen ja töppösineen. Näistä vaatteista olisi ollut myös vaaleansiniset versiot, mutta minusta vastasyntyneelle on ihana pukea valkoista. Vaaleansinistäkin poika silti sai ylleen, kun näin syksyllä tarvitaan kerroksia ja Livlyn vaatteiden lisäksi hänelle puettiin Zaran neuleasu. 

Nyt kun vauva heräsi, niin menenkin tästä taas heti häntä nuuhkimaan ja pussailemaan, kun vielä tätä kirjoittaessa en keksinyt, miten sen tuoksun ja tuhinan sinne purkiin oikein saisi. Täytyy jatkaa muistojen keräämistä jo keksityin keinoin, sydän nyt ainakin on hyväksi todettu paikka niiden säilömiseen.

TallennaTallenna