Joillakin ihmisillä on erityisen inspiroiva ja ihailtava elämänasenne, huolimatta kovista elämän kokemuksista tai ehkä juuri siksi. Elina Cerell on kokenut sen mikä on jokaisen äidin pahin pelko; oman lapsen menettäminen. Elinan tarina teki minuun kahden lapsen äitinä lähtemättömän vaikutuksen ja liikutti syvästi.
Tapasimme loppukesästä kahvilla, ja miten ihana ihminen siellä minua oli vastassa. Kunnioitan tätä naista, sillä huolimatta suuresta surusta hän on tietoisesti valinnut kiitollisuuden elämää kohtaan. Hän on kääntänyt suuren menetyksen haluksi tehdä jotain merkityksellistä ja kaunista lapsensa muistoksi sekä samalla mahdollistaa kehitysmaan lapsille paremman tulevaisuuden perustamalla kouluhankkeen. Lisäksi hän on rohkeasti antanut kasvonsa vaikealle aiheelle, josta moni vaikenee.
Haluan Elinan haastattelun kautta kertoa hänen tarinansa myös teille, ja antaa blogini kautta hänen perustamalleen hyväntekeväisyyshankkeelle näkyvyyttä.
Tässä Elinan haastattelu ja lopussa vielä omia ajatuksiani aiheesta.
Olen kahden rakkaan tytön äiti. Yrittäjän vaimo. Esteetikko, joka elää monet kauniit hetket kameran linssin läpi, jotta ne hetket muistaisi varmasti kuvien kautta myöhemminkin. Kevään lapsi, joka rakastaa auringon tanssia meren laineilla. Unelmoija ja itseni haastaja. Iloisesti kolmekymppinen: niin paljon on tapahtunut, että tuo ikä mittarissa tuntuu jo yllättäen ihan luontevalta.
Te koitte miehesi kanssa suuren menetyksen syksyllä 2015, mitä tapahtui?
Odotimme ensimmäistä tytärtämme. Vatsan pohjassa oli onnen perhosia ja malttamattomina odotimme saavamme tyttäremme pian syliin. Kaksi päivää ennen laskettua aikaa synnytys käynnistyi itsestään. Edellisenä yönä tyttäremme potki kovaa masussa ja toivoin, että hän syntyisi pian. Supistusvälin ollessa muutaman minuutin, lähdimme Naistenklinikalle. Rutiinitoimenpiteenä kuunneltiin vauvan sydänäänet heti sisäänkirjautumisen jälkeen. Laitteesta kuului pelkkää kohinaa ja hiljaisuus täytti huoneen. Katsoin kauhun sekaisin tuntein miestäni. Lääkäri tuli pian paikalle ja varmisti ultraamalla tilanteen. Esikoistyttäremme oli kuollut täysin ennalta-arvaamatta.
Synnytimme tumman tuuheatukan ja pitelimme tyttöä sylissä. Hän oli niin täydellinen ja ihan valmiinnäköinen elämään. Mutta hän ei hengittänyt. Epätodellisin fiiliksin ja raskain sydämin jouduimme hyvästelemään hänet. Annoimme hänelle nimeksi Amanda. Se tarkoittaa rakastettua. Sitä tuo tyttö tulee aina meille olemaan, niin rakas.
Miten olette selvinneet järkyttävästä kokemuksesta ja pystyneet jatkamaan elämää eteenpäin?
Meidän maailma pysähtyi hetkeksi totaalisesti. Elämä ympärillämme kuitenkin jatkui. Tunsin vahvasti, että haluaisin olla mahdollisimman hyvä äiti, jopa tässä käsittämättömässä tilanteessa, jossa emme koskaan saisi kasvattaa tytärtämme. Amanda teki minusta äidin ja antoi äidin sydämen. En halunnut täyttää sitä katkeruudella, koska mielestäni siten en kunnioittaisi Amandan muistoa kauniilla tavalla. Päätimme mieheni kanssa joka päivä sanoa toisillemme, mistä olimme juuri sinä päivänä kiitollisia. Pienin, hapuilevin askelin, perheen ja ystävien tuella pyrimme säilyttämään uskon elämään. Amandan kuolemalle ei löytynyt mitään lääketieteellistä selitystä. Se oli tavallaan huojentavaakin, sillä uskalsimme toivoa, että vielä joku kaunis päivä meillä voisi olla lapsi, jonka saisimme kasvattaa.
Ja niin ihanasti kävikin, että huhtikuussa syntyi toinen tyttäremme. Täysin terveenä, suloisena ja valloittavana omana itsenään. Joka päivä olemme niin suunnattoman kiitollisia hänestä. Tänäänkin, vaikka juuri viime yönä valvottiin keskellä yötä kolme tuntia - meillä on par'aikaa unikoulu käynnissä. Tällaisina vähän väsyneempinä hetkinä usein ajattelenkin, että elämän parhaat asiat eivät tule välttämättä ihan helpolla vaan niiden eteen kuuluukin nähdä vaivaa. Siten niitä huippujuttuja osaa arvostaakin jotenkin entistäkin enemmän.
Yksi iso yksittäinen tekijä, joka on antanut voimaa herätä aina uuteen aamuun, on ollut hanke, joka kunnioittaa Amandan muistoa erityisellä tavalla. Kun Amanda kuoli, mietin, voisiko hänen muiston kunniaksi tehdä jotain kaunista. Uskon vahvasti, että koulutus tuo paremmat avaimet tulevaisuuteen, joten sain idean, että voisimme rakennuttaa koulun kehitysmaahan, joka nimettäisiin Amandan mukaan. Luin joululomalla 2015 inspiroivan, Adam Braunin kirjan, missä hän kertoo, miten perusti läpinäkyvästi toimivan Pencils of Promise -hyväntekeväisyysjärjestön. Kirja ja sen sanoma oli niin voimaannuttava, että suorastaan hotkaisin sen hetkessä. Tunsin, että tässä se nyt oli: me voisimme kerätä varat kouluun kehitysmaassa.
Varainkeruuprojektia ja sen edistymistä voi seurata täällä:
On aivan ihanaa olla äiti juuri nyt. Saan tehdä jotain merkityksellistä esikoisemme muistoa kunnioittaen siten, että Amandan Linnea-pikkusisko istuu sylissäni. On niin huippua seurata hänen kasvuaan. Tällä hetkellä ihan parhautta ovat:
<3 iltahetket, joissa isi kaivaa kitaran esiin ja pidämme yhteisen musiikkituokion
<3 naurunpuuskat, joissa me kaikki kikatamme ihan höpsöille asioille
<3 jokainen uusi opittu pieni asia. Tällä viikolla Linnea oppi kannattelemaan yläkroppaansa upeasti käsiensä varassa.
Äitiys on jännittävä koko loppuelämäni pituinen matka. Olen tästä ihan valtavan kiitollinen, sillä äitiys ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Matkalle tulee varmasti myös mahtumaan erinäisiä töyssyjä, mutta haluan kasvaa tässä kunniatehtävässä koko ajan. Toivon, että tulevaisuutemme olisi täynnä rakkautta, höpsöttelyä, avoimuutta ja toisaalta rajojakin, koska ne luovat turvallisuutta.
Toki viime vuosina on askarruttanut tosi paljon, millaisessa maailmassa lapset tällä hetkellä kasvavat. Joka viikko jostain päin Eurooppaa kantautuu surullisia uutisia. Se on järkyttävän surullista. Haluaisin opettaa Linneaa kuitenkin näkemään maailmassa kauniit ja hyvät asiat. Koetankin pitää fokuksen siinä, miten voisin kantaa oman korteni kekoon, tehden maailmasta vähän kauniimman paikan. Amandan kouluun varojen kerääminen on yksi konkreettinen asia. Toinen on iluut - muoti start up, joka vastuullisesti suunnittelee ja valmistaa minimalistisia, kestäviä vaatteita naisille. Tällä hetkellä on kutkuttavaa aina herätä uuteen aamuun. Mitäköhän uutta Linnea tänään oppii? Onkohan joku innostunut tekemään lahjoituksen Amandan koululle? Onko iluutin verkkokauppaan tullut uusia tilauksia? Nämä ihanat asiat yhdessä lukuisten läheisten jännittävien elämänvaiheiden kanssa täyttävät värikkäästi arkeni. Juuri nyt kaikki on upeasti tasapainossa ja olen siitä niin kiitollinen.
Elinan ja hänen perheensä tarina herättää minussa paljon ajatuksia ja halusin kertoa tämän tarinan monestakin syystä.
Ensinnäkin haluan antaa tälle hankkeelle näkyvyyttä, että koulu jonain päivänä voidaan perustaa.
Syyslomalla Tukholmassa kävin katsomassa Fotografiskassa Being there -näyttelyn. Näyttely oli pysäyttävä ja havahduin ristiriitaiseen ajatukseen. Mietin, että onneksi mieheni jäi aulaan poikien kanssa, koska sotakuvasto oli niin voimakasta, että se ei olisi sopinut lapsille. Toisaalta tuota ajatellessa tajusin keitä monissa kuvissa oli, lapsia. Minulla on vaihtoehto varjella lapsiani tuolta kuvastolta, mutta kuvien lapset ovat keskellä oikeita sotia, katastrofeja ja köyhyyttä. Maailmassa on paljon asioita, joiden puolesta voisi tehdä hyväntekeväisyyttä, eikä tietenkään koko maailmaa voi pelastaa. Silti on hyvä tehdä jotain.
Sain muutama vuosi sitten mahdollisuuden vierailla Gambiassa, joka on yksi maailman köyhimmistä maista. Länsimaisen individualismin sijaan, oli herättävää nähdä, mitä jakaminen siellä tarkoitti. Lahjoitimme siellä koulutarvikkeita ja vaatteita, mutta lapsijoukon nähdessä saatoimme antaa vaikka sattumalta kädessä olevan kokispullon lopun. Koskaan pullon käteensä saanut lapsi ei juonut pientäkään määrää yksin, vaan otti vain pienen kulauksen ja antoi seuraavalle. Puolesta desistä juomaa riitti näin isolle joukolle lapsia. Asiat saivat tuolla erityisellä matkalla uutta perspektiiviä.
Tämä kouluhanke on hieno tapa jakaa hyvää eteen päin; Mahdollistaa koulunkäynti lapsille, joille se muuten ei olisi mahdollista. Koulutus on tapa, jolla apu ei tule vain ulkoa päin, vaan kehittää yhteisöä ja maata sisältä pitkällä aikavälillä.
Jos sinäkin haluat tehdä lahjoituksen se onnistuu täällä.
Tässä Elinan tarina vielä myös videolla.
Ihan mieletön tarina. Tämä hanke ei ollut minulle entuudestaan täysin tuntematon, mutta oli mukavaa lukea siitä lisää. Vaikkakin näin kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa kyyneleet valuivat pitkin poskia, koko tekstin ajan. Meinasin lopettaa monta kertaa.
VastaaPoistaOi ihana Jenni <3 Onneksi kohtukuolema on hyvin, hyvin harvinainen täällä Suomessa. Tsemppiä raskauden loppumetreille! Se on niin mahtava fiilis saada pieni tuhisija sitten syliin.
Poista